Merimatka taittui joutuisasti, kunnes tähystäjä eräänä kirkkaana aamuna huusi "Terra! Terra!" –
Maata oli näkyvissä. Pian portaita asteli alas rautasaappainen
konkistadori kannoillaan pienikokoinen italialainen inkvisiittori
nimeltään Benedictus Benevolante. Ukko tiesi kertoa, että tuo kiivas,
köyryselkäinen paholainen oli itsensä paavin lähettänä, ja kuninkaankin
valtuuttama, ja edusti sekä laivan että koko Uuden Maailman ylintä
tuomiovaltaa. Timo oli paskoa housuihinsa tämän yllättävän näyn edessä,
sillä ruumassa ei ollut ukon lisäksi ollut muita ihmisiä sitten taannoin
tapahtuneen kannella toikkaroinnin.
Timon pahimmat pelot eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan heidät
saatettiin ylös kannelle sokaisevan kirkkaaseen auringonvaloon suolaisen
valtameren tuoksun lehahtaessa heidän sieraimiinsa. Inkvisiittori
julisti: "Koska olemme Jumalan armosta saapuneet suuren meren yli
vahingoittumattomina, olen päättänyt armahtaa teidät. Sinä, Fernando,
senkin kapinen koira, joudut kuitenkin jäämään laivalle kuuraamaan
kansia.". Ukko huokasi raskaasti, kätteli Timoa, vanhaa sellikaveriaan
ja totesi ykskantaan: "Näemmä sinun seikkailusi Uudessa Maailmassa
jatkuvat; minun jäävät tähän laivaan. Jumalan siunausta, poikani! Varo
kuitenkin pyylevää, viekassilmäistä ja nopeakätistä miestä –
hänen kohtalonsa on sidottu sinun turmioosi.". Näiden arvoituksellisten
sanojen jälkeen ukko Fernando painui takaisin kannen alle, eikä Timo
nähnyt häntä sen koommin.
Inkvisiittori lipoi ohuita huuliaan ja tähyili läheistä saarta ja siellä
olevaa idyllistä kylää. Hän kääntyi Timon puoleen ja virkkoi: "Timo.
Sinä tulet uskoakseni olemaan kielimiehenä hyödyllinen, kun saatamme
noita kurjia pakanoita Herran huomaan."
Rautasaapas pureutui neitseelliseen hiekkaan samalla kun veneen kokka
iskeytyi maihin. Konkistadorit, muassaan Timo ja inkvisiittori,
aloittivat marssin kohti kylää auringonvalon tanssahdellessa heidän
kypärissään, keihäänkärjissään, rintahaarniskoissaan ja arkebuusiensa
piipuissa. Uteliaat, rääsyihin pukeutuneet intiaanilapset kirmasivat
riemuissaan parrakkaan joukon edessä. Timon tehtäväksi oli annettu
selvittää, olivatko kyläläiset käännytettävissä oikeaan uskoon vai
lepäsikö heidän ainoa toivonsa miekan terällä.
Timo lähestyi varovasti kylän päälliköksi olettamaansa henkilöä, kunnes
kymmenen askeleen päässä päällikkö jähmettyi niille sijoilleen
tuntiessaan oksennuksen makean löyhkän kyllästävän sieraimensa. Tämä oli
hänelle liikaa – tällaisen löyhkän on tultava pahasta hengestä itsestään – ja hän alkoi mölistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti