Isäntänsä perään säntäävä, vauhkoontunut porovaljakko kiisi halki metsän simaa kittaava Timo purilailla keikkuen. Kulkuvehje keinui puolelta toiselle kunnes älyttömät eläimet kiisivät ylitse suuren kiven, joka kippasi purilaat lasteineen nurin. Timo lensi suu täynnä makeaa nestettä komeassa kaaressa halki ilman ja kumautti kallonsa Karjalan mäntyyn. Hän menetti tajuntansa siinä samassa vajoten tyhjyyteen. Timo nukkui.
*
Kauan olivat ajan hampaat jauhaneet luomakuntaa, pitkään oli vesi virrannut joessa, usean tovin tuulen puhaltama hiekka hionut kalliota kiillottaen sen pintaa. Orava oli synnyttänyt poikueen. Poikueen pienin oli kasvanut aikuiseksi ja ottanut männystä kävyn. Kävyn eläin hautasi talven varalle. Kätkö unohtui ja kävystä sikisi taimi. Taimi versoi suureksi puuksi kumoten emäpuun ja juuri ennen hirmuista syysmyrskyä, joka kaatoi mäntyvanhuksen, tuulenpuuska nakkasi hongan latvasta kävyn. Käpy putosi alas halki ilman kopauttaen täysosumalla kettua päälakeen. Punainen repo sähisi pälyillen ympärilleen, rauhoittui sitten mutta päätti merkata alueen omakseen vielä kertaalleen. Elikko kipitti sammalmättään ylle, kohotti koipeaan ja antoi kuuman virtsan virrata merkiksi valtijuudestaan. Yllättävä huuto "PERKELE!" sai ketun kuitenkin kaikkoamaan vikisten ja uikuttaen.
Sammalkumpu heräsi henkiin. Maasta kohosi multaa, kariketta ja mätästä. Timo kertasi perkeleen ja muunkin kirosanarepertuaarinsa ja syljeskeli ankarasti. Saatuaan otetuksi malkoja silmistään hän ryhtyi kuorimaan yltään vuosikymmenien kasvattamaa sammal- ja jäkäläpanssaria.
"Sie oot herännynnä, mie huomaan." kuului ääni Timon takaa. Vaikka sammaleet olivat työntyneet tupsuina ja ruo'ot puskeneet juurensa Timon korviin, pystyi hän selkeästi kuulemaan ääneen. Timo kiepsahti ympäri ja hänellä oli edessään lyhyt ja tanakka hahmo.
"Huttunen, perkele!" Timo huudahti. Mutta jokin oli pielessä. Hahmo oli kieltämättä hänen ystävänsä, mutta pullean sijaan metsän siimeksessä seisoskelija näytti vantteralta. Silmät olivat ihranlepsukoiden luomien kehystämien ankarasti verestävien sameiden suolampien sijaan kujeilevat ja kirkkaat kuin kesäiset järvet, joilla leppeä tuuli leikitteli.
"No oha se vähä niinnii..." Huttunen selvitti. "Oekeesti miu isäi oli Huttune, siu kaveris."
"Mikä on nimesi? Kuka on äitisi?" Timo kysyi ihmeissään.
"Minou Huttune, Huttuse poeka. No äeteemuori o Louhi, Lapin noeta joka kaua aekoo sitte raahas isäuko mennessää Pohjolan kylymyyteen lämmittämmöö vuojettaa."
"Mutta minä näin! Louhen jalkojen välissä sojotti miehinen sukutanko!"
"Hänellä on sekä miehen että naisen värmeet." Nuori Huttunen selitti.
Niihin aikoihin kun oravaemo vasta kantoi poikasiaan, oli Louhi ratsastanut Huttunen vankinaan pohjoiseen. Siellä hän oli käyttänyt uhriaan hirvittäviin tarkoituksiin. Kun oravanpojan hautaamasta kävystä oli jo versonut emopuunsa kumonnut vanttera honka, oli Louhi lopulta tullut Huttusesta raskaaksi. Jälkeläisensä kantamisen viimeisinä hetkenä oli Louhi teurastanut siitosoriinsa ja paistanut tämän hitaasti hiilloksella ja syönyt raskautensa viimeiset kuukaudet pelkkää ihmislihaa. Viimeisestä hiilloksesta Louhi oli koukkinut Huttus-paran mustuneen kallon, jauhanut sen kivun kivillä jauhoksi, leiponut siitä ohraleivän ja pannut leivänmurenista olutta jonka joi synnytyksen hetkillä.
Kuullessaan uuden Huttusen kauhistuttavan syntytarinan ymmärsi Timo olevansa ikuisesti kirottu. Ei ollut sovitusuhria, jolla päästä pakoon ikuista tuskan ja väkivallan kierrettä. Pyörä tulisi toistaiseksi pyörimään, uusi Timo tulisi toistamaan vanhan virheet ja jokainen Huttunen olisi silpoutuva teräksen, hampaiden, kynsien tai lyijyn verhoamalla teurastuksen kentällä.
Nuori Huttunen Huttusen poika oli kasvanut sikojen keskellä vaivaisena paimenena. Hän oli kuitenkin perinyt isänsä oveluuden ja possupahnueiden kanssa painiminen oli kasvattanut hänestä vahvan nuorukaisen. Kylän liepeillä hänet oli yllättänyt monta kuunkiertoa sitten lapinnoita, jonka kasvot olivat palaneet. Noita kertoi käheällä äänellä, kuinka etelässä Karjalan ja Hämeen maiden rajalla nukkui pitkää unta sammalpeiton alla sotaurho, joka herättyään auttaisi poikasta kostamaan isänsä.
Nähtyään taivaalla punaisten revontulten raivokkaan tanssin nuorukainen oli tuntenut rinnassaan, että hänen oli viimeinkin etsittävä mies käsiinsä. Merkkejä ja enteitä seuraten ja lapinnoidan kertomusten viitoittamana hän löysi lappalaisurhojen luurangoiksi kalutut jäänteet, puista törröttävät nuolet ja onnistui seuraamaan ammoisina aikoina käydyn taiston jälkiä kohtaan, jossa hongan juurella sammaleen alta erotti miehen muodot. Kaksi kuukautta oli nuori Huttunen joka päivä käynyt paikalla odottaen, että jotakin tapahtuisi. Vain metsän hiljaisuus oli vastannut hänen odotukseensa, kunnes nyt oli koittanut aika.
Nuori Huttunen johdatti Timon muassaan järvenrantaan, jossa suloista lämpöään lupaava pieni mutta kodikas sauna pian taitavan lämmityksen ansiosta tarjosi löylyjään pitkään torkkuneelle sankarille, joka sai pestä yltään metsäisen mullan ja ketun kusen hajun. Nuoren Huttusen tarjoaman sahdin Timo hyväksyi murahdellen tyytyväisenä. Saunan lauteilta Timo kirmasi järveen, jonka raikas syleily pyyhki viimeisetkin unihiekan muruset silmistä. Laiturilla istuskellen hän kuunteli, kuinka nuori Huttunen selitti suunnitelmansa. Kuinka sankari ja poika kostaisivat Huttusen kuoleman, kuinka he surmaisivat hirmuisen Louhen ja anastaisivat Pohjolan aarteet omikseen. Timo tunnisti pojassa isänsä kierouden ja taidon soittaa ahneiden miesten sielussa väräjäviä kieliä mielensä mukaan.
"Kostolle!" kohotti Timo leilin ja joi.
