Timo heräsi hiestä märkänä polttavan kuuman teltan lattialta kurkku kuivana ja pää jomottaen. Kankaisen teltan oviaukossa näkyi valonkajo, joka valaisi heikosti teltan sisäosat. Timo kömpi ylös maahan taiteltulta viltiltä ja konttasi ulos, missä äärimmäisen kirkas auringonpaiste sokaisi hänet täysin. Timon silmien totuttua kirkkauteen hän näki edessään karun hiekkaisen ja kumpuilevan maiseman, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, missä hän oli. Noustuaan seisomaan hän tuli tietoiseksi siitä, ettei hänellä ollut mitään päällään, ja että teltan lähistöllä käyskenteli useita pitkiin viittoihin pukeutuneita mieshenkilöitä sekä suurehko lauma vuohia. Timo säntäsi nopeasti takaisin telttaan ja löysi itselleen pienen hapuilun jälkeen villaisen viitan jonka reunassa oli suuret tupsut, nahkaiset sandaalit, pienen veitsen, suuren leivän sekä nahkaleilin täynnä vettä. Löydettyään teltasta myös pussillisen kolikoita ja pohdittuaan hetken niiden lainaamisen moraalista oikeutusta hän näki parhaaksi livahtaa vähin äänin pakoon teltan liepeen alta.
Aurinko oli laskeutumassa Timon noustessa kivikkoisen kukkulan laelle. Hän oli vaeltanut koko päivän ja alla siinsi käärmeen lailla kiemurteleva joki, jonka rannalla lepäsi muurein ympäröity kaupunki. Timo suuntasi kulkunsa alas kohti kaupunkia vaikka olikin välillä pudota kuolemaansa soran ja nyrkinkokoisten kivien luistaessa hänen sandaaliensa alla. Muutamia mustelmia ja haavaumia myöhemmin Timo oli kaupungin porteilla, mutta hänen toistuviin aneluihinsa päästä sisään vastattiin lopulta muureilta sinkoilevin nuolin ja lingonkivin, joita hän pääsi vain vaivoin pakenemaan läheiseen loukikkoon.
Aamun sarastaessa luihin ja ytimiin asti jäätynyt ja tuskin silmäntäyttäkään nukkunut Timo käveli kaupungin nyt avonaisista porteista muina miehinä sisään yleisessä ihmisvilinässä. Polttamattomista savitiilistä rakennettuja taloja reunustivat lukemattomat kauppiaiden ja puoskarien rivit, jotka tyrkyttivät kaikille ohikulkijoille tuotteitaan. Timo yllättyi siitä, että vaikka kaupungin ihmiset puhuivat hänelle vierasta kieltä, hän tajusi alkavansa yhä enenevässä määrin ymmärtää, mitä hänen ympärillään keskusteltiin. Hän kuuli puheita suuresta profeetasta, joka olisi lähiaikoina saapumassa kaupunkiin, ja jonka huhuttiin parantaneen kuolemansairaita ihmisiä ja herättäneen jopa kuolleita henkiin. Timo arveli, että tästä profeetasta voisi olla hänelle hyötyä, ja päätti suunnata ylös mäkeä, pois ihmisvilinästä ja päätieltä, ja odottaa profeetan saapumista hyvästä viinistä ja ruoasta nautiskellen.
Timo naukkaili viiniä ja söi maukasta lammaspataa ja happamatonta leipää erään kadun kulmassa olevassa tavernassa. Kadun kulmassa oli äänekäs ja pahailkisen näköinen joukko poikasia, jotka olivat ottaneet hampaisiinsa mäkeä ylös kävelevän tupsuviittaan pukeutuneen vanhemman, jo kaljuuntuneen miehen, pilkaten tätä toistuvasti kaljupääksi. Mies ei kyennyt saamaan näitä kakaroita käsiinsä toistuvista yrityksistään huolimatta, ja joutui lopulta vain heristämään näille nyrkkiään ja kiroaamaan heitä. Timo jatkoa rauhassa syömistä ja juomista, ja oli tyytyväinen itseensä todettuaan, että vuohipaimenilta lainaamat rahat riittäisivät mukavaan elämään useiksi viikoiksi. Yhtäkkiä Timon silmien edessä vilahti kaksi karhua, jotka olivat huomaamatta lönköttäneet ylös mäkeä. Timon leuka loksahti sijoiltaan, kun karhut ryntäsivät poikajoukon leikkeihinsä ja pahantekoon keskittyneen poikajoukon kimppuun. Pojat eivät huomanneet mitään, ennenkuin toinen karhuista oli jo puraissut yhdeltä heistä pään murskaksi kuin mädän omenan: pään sisältö purskusi pitkin poikin katua. Samalla toinen karhu ryntäsi poikajoukon keskelle ja irrotti yhdeltä viikarilta pään irti hartioilta reippaalla käpäläniskulla; pää kopsahti viereisen talon seinään ja alkoi vieriä iloisesti alas mäkeä. Poikajoukkoon iski yleinen paniikki, ja kaikki alkoivat juoksennella ympäriinsä kirkuen ja huutaen silmittömästi. Karhut toimivat kuitenkin järjestelmällisesti, ja surmasivat yleisessä sekasorrossa kahdeksan muuta poikasta, kenet kynsillään, kenet hampaillaan. Pojista ne, jotka olivat selvinneet teurastuksesta, juoksivat minkä jaloistaan pääsivät nurkan taakse karhut perässään. Tapahtuneen epätodellisuudesta haltioitunut Timo ryntäsi asiaa tarkemmin analysoimatta viinilasinsa ja leipäpalansa kanssa karhujen perään ja näki erään talon kulmalta, miten poikaset olivat pahaksi onnekseen paenneet umpikujalle. Timo seurasi kuin hypnotisoituneena groteskia näytelmää, jossa kauhusta kiljuvat, itkevät ja rääkyvät pojat joutuivat yksi kerrallaan karhujen teurastamiksi. Viimeisten kauhunhuutojen laannuttua karhut kääntyivät takaisin, kävelivät jähmettyneen Timon ohi luomatta häneen vilkaustakaan ja jolkottivat pois kohti kaupungin eteläistä porttia.
Timo havahtui muuan miehen ravistellessa häntä hereille saman talon kulmalta, jossa hän oli seurannut murhenäytelmää hieman aiemmin. Teuraspaikalta kuului itkua, soperrusta ja huutoja, kun poikasten vanhemmat ja sukulaiset tunnistivat lastensa murjotut ruumiit. "Miksi, oi Herra, sinä isiemme Jumala, annoit näiden neljäkymmenenkahden poikasen kuolla? Mitä he olivat tehneet tämän ansaitakseen?", sopersi kyynelehtivä nainen, joka oli polvistunut ilmeisesti poikansa ruumiin viereen. Hurskaan oloinen vanhempi mies tämän vieressä taas julisti kovaan ääneen: "Meidän on heti annettava syntiuhrina Herralle sata raavasta ja tuhat lammasta, jotta hän ei meitä vihassaan enää näin rankaisisi!". Vierestä kuului pian vastaus: "Ei, pojat eivät olleet tehneet syntiä, vaan syyllinen on joku muu, ja hänet ja koko hänen sukunsa kivitettäköön ja koko hänen omaisuutensa tuhottakoon! Kulta- ja hopeakalut annettakoon kuitenkin Herran temppeliin, jota varten ne puhdistettakoon tulessa." Väkijoukon kasvattaessa raivoaan Timo katsoi parhaaksi poistua vähin äänin takavasemmalle, ennenkuin vihainen väkijoukko päättäisi ottaa hänet ilmiselvänä muukalaisena silmätikukseen.
Auringon laskettua Timo vaelsi sekavin ajatuksin pitkin kaupungin katuja etsien yösijaa. Kaupungin ulkopuolella nousevalla uhrikukkulalla paloi valtava rovio: siellä poltettiin niitä härkiä ja lampaita, jotka oli kuljetettu loppumattomana helminauhana kukkulan rinnettä ylös hieman ennen auringonlaskua. Aina silloin tällöin kukkulalta kuului härkien viimeisiä mylvähdyksiä, kun papit leikkasivat niiltä kurkkuja auki. Timo löysi lopulta eräältä sivukujalta soihtujen valaiseman oven, joka vaikutti majatalolta. Hän astui sisään heikosti valaistuun saliin, jossa oli toistakymmentä tupsullisiin kaapuihin pukeutunutta miestä, kuka hiljaa tovereidensa kanssa keskustellen ja kuka viiniä yksin lipittäen. Timon onneksi paikka oli kuin olikin majatalo, ja hän sai muutamalla kolikolla varattua itselleen huoneen seuraavaksi yöksi.
"Toinen huone vasemmalla", oli majatalon isäntä sanonut. Tai niin Timo ainakin uskoi kuulleensa, sillä huoneeseensa astuttuaan paiskautui ovi samantien kiinni hänen takanaan. Timon säpsähti kuullessaan takaansa äänen: "Sinut on kirottu vaeltamaan ikuisesti. Et kuulu tähän aikaan, etkä paikkaan." Timo kääntyi, ja näki edessään himmeässä öljylampun valossa kiiltävän kaljun. "Ne poikaset olivat syntisiä ja siksi minä heidät kirosin. Samasta syystä Herra antoi vihansa laskeutua Siionilta heidän päälleen myrskypilven lailla ja vihki heidät tuhon omiksi." Timo ei tiennyt, mitä sanoa, joten kaljupää jatkoi: "Sinulla on tässä ajassa ystävä, joka sinun on kohdattava."
