Timo ja Huttunen pienessä huoneessa - osa 1

Timo ei tiennyt, oliko hän avannut silmänsä, sillä häntä ympäröi täydellinen pimeys. Hänen päässään surisi ja hänellä oli hatara muistikuva hämyisestä, matalasta tilasta, jossa pyöreälakkiset laihat miehet polttivat piipuissaan jotakin voimakkaan imelältä ja kukkaiselta tuoksuvaa. Sitä, oliko hän itse polttanut samaa ainetta hän ei kyennyt varmasti sanomaan. Yrittäessään liikuttaa raajojaan hän huomasi seisovansa ja olevansa joka puolelta seinien – ilmeisesti tiilisten – ympäröimä. 

Hän sai vain vaivoin venkoiltua kätensä ylös ja huomasi, että katto oli vain jalan mitan päässä hänen päälaestaan. Paniikki alkoi saada hiljalleen Timosta vallan ja pian hän yrittikin jo kaikin voimin työntää ja hakata edessä olevaa seinää ja alkoi samalla kiljua kaikin voimin. Iäisyydeltä tuntuneen hetken jälkeen Timo huomasi ponnistelunsa hyödyttömiksi ja lopetti rimpuilun ja pakeni synkkiin ajatuksiinsa.

Timo ei kyennyt hahmottamaan ajan kulkua ulkoisten ärsykkeiden puuttuessa, mutta hän arveli seisoneensa vankilassaan vähintään joitakin tunteja huomatessaan jalkojensa alkavan puutua. Hän yritti helpottaa oloaan tallustelemalla paikallaan ja vääntäytymällä puoli-istuvaan asentoon, mutta ne helpottivat vain hetkiseksi. Kyynel vierähti Timon poskelta ja hän alkoi niiskuttaa: ”Ei perkele, näinkö tässä kävi... ei tämän näin pitänyt loppua.”

Timo oli jo alkanut valmistautua vääjäämättömään kohtaloonsa, kun hän havahtui ääniin, jotka vaikuttivat tulevan hänen edessään olevan seinän takaa. Hän alkoi takoa seinää ja huutaa apua mielipuolisesti. Tuntiessaan ensimmäisen värähdyksen seinässä hän tiesi, että häntä oltiin pelastamassa. Ensimmäinen, kapea ja sokaisevan kirkas valonkare tuntui Timosta lähes kivuliaalta. 

Seuraavat iskut laajensivat aukon pään mentäväksi ja pirskottelivat Timon kasvoille tiilen sirpaleita. ”Odota hetki!”, Timo huusi, ja työnsi päänsä aukosta ja näki samantien edessään tutut pyylevät kasvot: ”Huttunen, perkele! Hakkaa tämä saatanan seinä palasiksi niin pääsen pois täältä”.

Timo ja Huttunen istuivat tukevan tammisen pöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka rikotun väliseinän palasia lojui yhä lattialla. Timon kummastukseksi huoneessa oli laastisäkki, peltisankoja ja suuri määrä tiiliä ja kaikki huoneen nurkat oli muurattu kaareviksi. ”Ne tulevat kulmista”, virkkoi Huttunen. ”Menin kerran liian pitkälle ja ne vainusivat minut. Pidät minua varmaan hulluna, mutta et pitäisi, jos olisit nähnyt saman kuin minä.” 

Timo vaistosi, että Huttunen ei – tavoistaan poiketen – tällä kertaa valehdellut. Muutaman tupakan poltettuaan Huttunen rohkaistui pyytämään Timoa hakemaan läheisestä sekatavarakaupasta lisää laastia. ”Luulen, että laasti ei riitä tuon aiheuttamasi aukon muuramiseen, eikä yöhön ole enää kovin monta tuntia aikaa. Toivotaan, että laasti ehtii kuivaa kunnolla. Vie samalla nämä kaksi dollaria sille mukavalla kassaneidille, joka antoi ostaa aiemmat tarvikkeet piikille. Lähtisin itse, mutta minun on jo aloitettava työt.”

Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 2

Osa 1

Timo Hämäläisten vainoretkellä - osa 2

Timo yritti koota itseään verikekkerien keskellä. Minne tahansa hän katseensa käänsikin, hän näki verta, suolia, kyyneliä ja paljon pahempaa. Kaksimetrinen roikale hoputti miekkansa lappeella ryhmää rääkättyjä naisia aitaukseen lehmien ja lampaiden sekaan. Timo kävi hakemassa pudottamansa miekan ja vältteli häntä uhanneen harmaahapsen lasittunutta katsetta. Timo pakeni kylän laitamille, pois, pois tästä kauheudesta.

Saapuessaan viimeisten, hyvää tahtia savuavien rakennusten tienoville Timo rauhoittui. Täällä makaavien raatojen tuskat olivat ohi, tässä oli ensimmäiset hyökkääjät kaadettu ja tässä oli ensimmäiset puolustajat teurastettu. Vielä tässä pystyi karjalainen teräs vastustamaan hämäläisten vastustamatonta virtaa, taipuakseen liekeissä ja veressä. Timo näki tientapausta pitkin marssivan jälleen yhden hämäläissoturin, tapparalla aseistautuneen, ja roikottavan olkapäillään potkivaa ja kirkuvaa paimentyttöä. Mies poikkesi tieltä rakennuksen taakse ja tytön kirkuna yltyi yltymistään. Timo oli kaukana muista, hän päätti toimia.

Hän hiipi rakennuksen toista laitaa, lähestyen miekka etukenossa. Hän kurkisti rakennuksen taakse ja irvisti inhoten. Hän käänsi katseensa hitaasti väkivallan teosta. Hänen kuudes aistinsa varoitti häntä. Miehen nautinnollisen mylvinän ja ähinän sekä tytön parkunan ohella hän kuuli ylimääräisen äänen ja tunsi, että joku tai jokin katseli metsästä. Timo kumartui ja hiipi pusikkoon.

Timo käveli miekka oikeassa kädessä, valmiina pistämään. Laajassa kaaressa koukaten hän lähestyi suuntaa, josta arveli tuon kummallisen älinän kuuluneen. Timo kumartui yhä syvemmälle ja hiipi hitaammin ja hitaammin. Hämäläinen urho karjaisi kauempana, ja samassa tuo omituinen ääni voimistui. Se oli huokauksia ja ähinää. Timo astui vielä askeleen ja näki pusikossa lihavan miehen katselemassa hämäläisen raiskaajan touhuja. Lihava mies tumputti ankarasti.

”Huttunen, perkele!” Timo karjaisi ja lihava mies kääntyi housut kintuissa, sykkivä muna kourassa. Tuntemisen, tajunnan ja ajan pyörteet kadottivat veren Huttusen kasvoilta. Sikäli kun päähän mahtui verta alapään viedessä kaiken miehen runsaassa ruhossa virtaavan hurmeen. ”Voe helevettiläene! Tulippa sie pahhaan aekoon!” Huttunen voihkaisi. ”Niin sinäkin!” vastasi Timo ja pyyhki oksennusta pidätellen Huttusen ruiskauttamat siemenet saappaastaan ruohomättääseen. Timo ei kaivannut elämäänsä enää lisää eritteitä. 

”Perkele!” kuului pusikosta ja housuton hämäläinen, tappara koholla hyppäsi ystävysten väliin. Samassa hämäläinen liukastui johonkin, pudotti kaksiteräisen tapparansa ja lennähti selkä edellä terän päälle. Verinoro purskahti syljensekaisena miehen huulilta ja tämä alkoi huutaa. ”Nii män ko tulkii, savolaese laakist” Huttunen tuumi lakonisesti, otti hämmentyneen Timon kädestä miekan ja iski sillä useita kertoja kuolettavasti haavoittunutta, tämän tuskat lopettaakseen tai niitä pitkittääkseen, siitä Timo ei saanut selvää. 

Timo jätti Huttusen hakkaamaan miestä ja juoksi tämän uhrin luokse. Tyttö makasi maassa vaiti. Huttunen kosketti tätä olkapäälle, mikä sai raiskaparan käpertymään syvään käppyrään. Timo oli nähnyt tämän hetken monta kertaa aiemminkin. Kertaakaan hän ei osannut sitä pysäyttää, kertaakaan hän ei tiennyt mitä sanoa.

Huttunen tuli esille pusikosta. Tämä oli pukeutunut tappamansa miehen varusteisiin ja sanoi: ”Timo, ny o piru merrassa. Mie asui täs kyläs piällysmiähen, ja tuo joka liukastu ja selkäsä ommoon kirveenterrään osasi oli hämäläeste piällysmiäs ja miul verikosto luvant,ja täst hää jatkais matkaa Novgorodii. Mut ny hää o kuollu, jote mie mää ja ota häne rosvokoplans haltuu! Tuuha sie haastaa avuks, ni myö tehhää heist semmone kopla jotta alta pois!” 

Huttunen lähti saapastelemaan kohti riemuitsevia hämäläisiä ja Timo, tyttöä taluttaen, käveli hänen peräänsä.

Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 1

Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 1

Hän oli herännyt painajaiseen. Tappavien ja kuolevien miesten, naisten ja lasten kirkaisut läpäisivät hänen aivonsa kuin välskärin veitset. Joka puolella villaan, pellavaan, nahkaan ja sotisopiin sonnustautuneet soturit – tai demonit – teurastivat järven rannalle rakennetun hirsisistä savupirteistä ja hökkeleistä koostuvan kylän asukkaita verenhimoissaan. Hoiperrellessaan heidän joukossaan itsekin leveää kalpaa puristaen Timo näki, kuinka keihäin ja kirvein itseään puolustavat kyläläiset lyötiin maahan armotta. Hän näki, kuinka eräs vanhus iskettiin lähes kahtia massiivisen barbaarin heiluttamalla tapparalla, joka pirskotti verta Timon kasvoille irtautuessaan uhristaan ällöttävän maiskahduksen saattelemana. Samaan aikaan hänen toisella puolellaan pyöreällä puukilvellä, silmukkapaidalla ja teräslakilla suojautunut miekkamies nöyryytti vastustajaansa teloittamalla tämän polvilleen – hurjassa kaaressa iskevä lyömämiekka irrotti kyläläisen pään. Taisteluraivon vallassa oleva tappaja kasteli kasvonsa kuumalla hurmeella ja joi uhrinsa verta samalla taisteluhuutoa huutaen.

”Tursu! Tursu! Tursu!” huusivat soturit yhteen ääneen surmatessaan niitä kirottuja, jotka eivät olleet ymmärtäneet paeta järvelle rannassa olevilla kapeilla venheillä. Jossain joku sytytti pirtin tuohikattoa palamaan soihdulla. Timo hoiperteli mudan ja veren tahrimalla tantereella kuin juovuksissa, ja sitä hän todellakin oli, kaatokännissä.

”Kuole, sie hämäläiskoira!” karjaisi joku hänen takanaan, ja kun Timo pyörähti ympäri, näki hän kauhukseen selästään palavan harmaahapsisen mutta rotevan kyläläisen syöksyvän kohti teräskärkinen peitsi kädessään! Pakokauhun vallassa Timo otti askeleita taaksepäin – liian nopeasti. Hänen kantapäänsä osui jonkun kaatuneen ruumiiseen, ja juopuneen ketteryydellä hän mätkähti maahan perseelleen. Hänen miekkansa lensi saavuttamattomiin herpaantuneista sormista. Palava keihäsmies saavutti hänet hengenvetoa myöhemmin ja survaisi keihäällä ilman pienintäkään tähtäystä, ja osui Timon alla lojuvaan vielä lämpimään ruhoon. Kirkuen liekkien käristäessä selkäänsä, harmaahapsi tempaisi esille pronssihelaisen puukkonsa ja nosti aseen lopettaakseen Timon tarun tuntemattoman kylän karjapihalle. Vanhuksen sitkeys oli kuitenkin tullut tiensä päähän, sillä kohottaessaan puukkoa hänen rintaansa koristamaan ilmestyi ensin yksi, sitten kaksi, kolme, neljä sulitettua nuolta. Hiljentyneenä liekehtivä karpaasi rojahti Timon eteen kyljelleen mustan veren valuessa suupielestään. Lasittuneet silmät tuijottivat Timoa vihan naamioksi jähmettyneiltä kasvoilta.

Joku läpsäisi Timoa kasvoille ja nauraa röhötti. Hänet pelastanut jousimies.

”Herätys, kuoma! On aika tappaa, raiskata, ryypätä ja nukkua, ja nyt ei oo aika nukkua! Haha, hoho! Vielä voit löytää koskemattoman karjalaispiian!” Näine sanoineen, sikamaista nauruaan röhöttäen, jousimies kiirehti hiljentyneeltä karjapihalta kohti järvenrantaa, jossa sadat hengenheimolaisensa keräsivät saalistaan järven aaltojen liplattaessa viattomasti. Hämäläissotureiden eloon jättämien epätoivoiset huudot, mullien mylvintä, hevosten korskunta ja sinne tänne juoksentelevien sikojen vikinä sekä läpitunkeva ihmis- ja eläinpaskan löyhkä iskivät Timon tajuntaan herättäen hänet ymmärtämään jotain hirvittävää.

Hän oli palannut kotiin. Hän oli palannut helvettiin.  

Seuraavat osat:

Osa 2

Timo kultakenttien maassa - osa 2

Timo Kultakenttien Maassa -  Osa 2

Osa 1

Timo paiskattiin raa'asti istumaan huteralle jakkaralle, joka oli yksi monista pientä, neliskulmaista pöytää reunustavista. Katosta riippuva, savuava öljylamppu loi ympärilleen kelmeää valoa. Pöydän toisella puolen istui olosuhteisiin nähden siististi pukeutunut mies – korttihai, jos sulavasti käsissä sekoittuvista pelikorteista pystyi päättelemään. Sen verran Timolla riitti havainnointikykyä viinan ja lapion turruttamissa aisteissa. 

Häntä retuuttaneet raakalaiset molottivat jotain epäselvää, johon korttihai vastasi huvittuneella äänensävyllä käskien: "Bring me a scotch, ya sons o' bitches! The sight o' this shitface makes me thirsty." 

Timoa ei kiinnostanut äijien sönkötys, vaan hän otti ilon irti talon tarjoamasta lepohetkestä, ja tyytyväisesti ähisten painoi päänsä pöytää vasten samalla silmänsä sulkien. Suloinen ensikuorsaus erkani hänen kurkustaan hetkeä myöhemmin. Auvoa ei kestänyt kauaa, sillä yksi korttihain kätyreistä iski jotain kovaa, lasista pöytään. Timon silmät rävähtivät auki, hänen näköaistinsa muodosti silmänräpäyksessä putkikatseen, joka tarkentui korttihain eteen lyötyyn, ruskealla nesteellä täytettyyn lasipulloon. Aika hidastui, kun korttihai huomasi vieraansa epäilyttävän suuren mielenkiinnon tilaamaansa juomaan. 

Otsat rypistyivät, kädet hikosivat ja puristuivat nyrkkiin, iho nousi kalkkunanlihalle. Nahkasaappaitten korot raapivat lautalattiaa. Kaikki tämä tapahtui parin tihentyneen sydämenlyönnin aikana, ja korttihain sormi värähti. Pöydän toisella puolella istuvan suomalaisen vedon täytyi olla lännen nopein, kun känsäinen käsi viuhahti tarttumaan janottuun pulloon, nosti sen kuiville, ahnaille huulille ja kaatoi pullon sisällön yhteenmenoon kurkusta alas. Pullon tyhjennyttyä Timo viskasi sen rennosti nurkkaan ja rötväsi onnellisena tuolillaan.

Korttihai tuijotti uskomatonta näkyä silmät suurina kätyreittensä seisoessa hölmistyneinä ja tumput suorina, niin kuin vätyksille on ominaista. Lopulta hän henkäisi:

"I think we found a winner, boys. Finally I get to wipe the smile from the face o' that goddamn Cherokee Bill and his Irish hobo. Help our friend on his feet, he's a good sonuvabitch!"

***

Parlor Saloon, johon turta-aivoinen Timo saatettiin, oli meluisa ja ahdas. Sisään olivat ahtautuneet kaikki huijarit, lainsuojattomat, rautakourat, pelurit ja onnenonkijat, joita edes villi länsi ei ollut pystynyt kesyttämään. Siellä he rellestivät, ryyppäsivät, tappelivat, kävivät huorissa ja hävisivät kultansa pokerissa. He lukeutuivat kymmeniin eri etnisiin ryhmiin ja tunnustivat tusinaa eri uskontoa. Heitä kaikkia yhdisti kuitenkin yksi asia: he uskoivat rajaseudun lakiin, vahvimman lakiin. Paitsi pianoa soittava juopunut israeliitta, joka tunnusti Mooseksen lakia.

Jälleen Timo istutettiin pienen, puisen pöydän ääreen, joskin ystävällisemmin. Hänen ympärillään oleva ihmislauma melusi, supisi, ja hiljeni pikku hiljaa. Möykän sijaan alkoi kuulua dollarien rapinaa, kultahippujen hipinää ja vedonlyöjien huudahduksia. Ihmismassa ryhmittyi tiiviisti Timon pöydän ympärille, ja hän alkoi hämmentyneenä ihmetellä ympäristöään. Hänen edessään pöydällä oli kaksi lasia, ja useita tyhjiä pulloja. Häntä vastapäätä istui huonoryhtinen, pyylevä ukko. Ymmärrys alkoi orastaa hänen epäluuloisissa aivoissaan. Hänet oli valjastettu kilpahevoseksi ryyppykoitokseen!

Kisakuntoaan keräten vanha kettu tarkasteli vastustajaansa. Tämä oli kalpea, oranssitukkainen pulsu, jonka silmät olivat piilossa ryvettyneen huopahatun lierin alla. Ympärillä ihmiset vaihtoivat kertoimia ja veikkauksia kuin Henrik VIII vaimoa, ja kattokruunujen loistaessa pöytään tuotiin ensimmäinen viskileka. Timon piinkova katse ei harhautunut, vaan mittasi yhä kilpakumppaniaan ja tämän jokaista liikettä. Hitaasti paksu ukko nosti leukansa, ja vilkaisi Timoa alta lierin. Ja taas, ties monettako kertaa, Timo tunnisti silmien takaa miehen, jonka oli kirottu kohtaamaan eri hahmoissa uudelleen ja uudelleen kautta aikain.

"Huttunen, perkele!"

Seuraavat osat:

Osa 3

Timo kultakenttien maassa osa 1

Timo Kultakenttien Maassa - osa 1

Hirmuinen tuuli ja pakkanen puhalsivat kaupungin laitaman hökkelikujilla. Puhuri sai miehet hakeutumaan Parlor Salooniin, nestemäisen tai lihaisen lämmön äärelle, tuhlaamaan kleimeiltään hakuin ja vaskoolein kerätyt kultanuggetit laihaan lohtuun. Sillä laihaa oli viina ja laihoja olivat huorapolot. Molempia saattoi moittia – edellistä maun suhteen, jälkimmäisiä noin yleensä – hampaattomiksi.

Kaikille ei kuitenkaan suotu muuta lämmikettä kuin pahviteltta tai kurja, raoista vetävä hökkeli. Joillekin se ei olisi kelvannutkaan, sillä heitä lämmitti kullan kuume. Koiravaljakot suuntasivat kulkunsa ulos kaupungista, ja jotkut tyytyivät kulkemaan jalan. Kultansa kuppaan vaihtanut, sylki suupieltä pitkin valuva mainari oli yksi näistä jalankulkijoista. Einari oli hänen nimensä, tai oli ollut kauan sitten. 

Keskellä lumimyrskyä Einari kuuli jotain tuttua. Aivan kuin kinoksen sisältä olisi kuulunut joitakin niistä sanoista, joita hänen isänsä oli päästänyt suustaan Hämeen raitilla ihmiselämä sitten. Hän saattoi kuulla väärin, joten Einari potkaisi kinosta ja huusi näillä main kansainvälisen kehotuksen ”Giddup ya sunuvabitch!”. Tuo hautautunut nartunpenikka toisti uudestaan ”Perkele!” ja nousi sinisenä lumesta. Timo katsoi mitään näkemättä ympärilleen, huomasi Einarin, joka toljotti lumesta kivunnutta ihmettä ja pyysi tältä: ”Viinaa!”.

Einarin merillä, kaivoksilla ja metsätöissä myllerretyt aivot tunnistivat sanat jostain kaukaa. Hän osoitti kohti kaupunkia ja sanoi ”Saloon. Whisky” Timo mökelsi jotakin ja alkoi tarpoa kohti mustia muodostelmia. Hänen nenänsä vainusi jotakin, mikä toisi lämmön hänen rintaansa. Vasta sen tunteen saatuaan hän saattaisi ruveta tutkimaan, missä hän oli. Ja mistä Huttunen ilmestyisi häntä tällä kertaa auttamaan, vainoamaan, petkuttamaan, pelastamaan, painamaan maahan tai nostamaan sieltä ylös.

Timo oli oppinut tunnistamaan majatalot, keskikievarit, baarit, kapakat, huoralat, kaupat ja bistrot kaukaa. Hän haistoi halvat naiset ja kalliin alkoholin, ja miesten kiiman molempia kohtaan. Timo kiersi rakennusta, kopeloi viiman turruttamilla sormilla pitkin seinää kunnes tunnisti ulkoneman rakennuksen seinässä. Varasto. Varasto, jonka tuoksu houkutti häntä vimmatusti. Timo tarttui oven lukkoon kaksin käsin ja tempoi. Mikäli hän ei saisi juotavaa, hän olisi kuoleman oma. Siltä Timosta ainakin tuntui. Timo kiskoi voimiensa takaa ja kirosi ankarasti. Häneltä jäi huomaamatta takanaan kohoava lapio, joka iski hänen kalloonsa.

Timo heräsi hitaasti. Hän makasi lattialla, ja hänen verestä tahmea päänsä oli liimautunut lautalattiaan. ”Thief. A Finn, judging by his mumbling” kuului läheltä. Timoa piiritti kolme miestä, joista kaksi istui tuoleissa ja kolmas, seisomassa oleva, heilutteli suurta hakkua kuoleman kaappikellon heilurin lailla. ”Let the boss decide, what to do with him.”. Istuvat miehet nousivat ja alkoivat retuuttaa Timoa.

Seuraavat osat:

Osa 2

Osa 3