Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 1
Hän oli herännyt painajaiseen.
Tappavien ja kuolevien miesten, naisten ja lasten kirkaisut läpäisivät hänen
aivonsa kuin välskärin veitset. Joka puolella villaan, pellavaan, nahkaan ja
sotisopiin sonnustautuneet soturit – tai demonit – teurastivat järven rannalle
rakennetun hirsisistä savupirteistä ja hökkeleistä koostuvan kylän asukkaita
verenhimoissaan. Hoiperrellessaan heidän joukossaan itsekin leveää kalpaa
puristaen Timo näki, kuinka keihäin ja kirvein itseään puolustavat kyläläiset
lyötiin maahan armotta. Hän näki, kuinka eräs vanhus iskettiin lähes kahtia
massiivisen barbaarin heiluttamalla tapparalla, joka pirskotti verta Timon
kasvoille irtautuessaan uhristaan ällöttävän maiskahduksen saattelemana. Samaan
aikaan hänen toisella puolellaan pyöreällä puukilvellä, silmukkapaidalla ja
teräslakilla suojautunut miekkamies nöyryytti vastustajaansa teloittamalla
tämän polvilleen – hurjassa kaaressa iskevä lyömämiekka irrotti kyläläisen
pään. Taisteluraivon vallassa oleva tappaja kasteli kasvonsa kuumalla hurmeella
ja joi uhrinsa verta samalla taisteluhuutoa huutaen.
”Tursu! Tursu! Tursu!” huusivat soturit yhteen ääneen surmatessaan niitä kirottuja, jotka eivät olleet ymmärtäneet paeta järvelle rannassa olevilla kapeilla venheillä. Jossain joku sytytti pirtin tuohikattoa palamaan soihdulla. Timo hoiperteli mudan ja veren tahrimalla tantereella kuin juovuksissa, ja sitä hän todellakin oli, kaatokännissä.
”Kuole,
sie hämäläiskoira!” karjaisi joku hänen takanaan, ja kun Timo pyörähti ympäri,
näki hän kauhukseen selästään palavan harmaahapsisen mutta rotevan kyläläisen
syöksyvän kohti teräskärkinen peitsi kädessään! Pakokauhun vallassa Timo otti
askeleita taaksepäin – liian nopeasti. Hänen kantapäänsä osui jonkun kaatuneen
ruumiiseen, ja juopuneen ketteryydellä hän mätkähti maahan perseelleen. Hänen
miekkansa lensi saavuttamattomiin herpaantuneista sormista. Palava keihäsmies
saavutti hänet hengenvetoa myöhemmin ja survaisi keihäällä ilman pienintäkään
tähtäystä, ja osui Timon alla lojuvaan vielä lämpimään ruhoon. Kirkuen liekkien
käristäessä selkäänsä, harmaahapsi tempaisi esille pronssihelaisen puukkonsa ja
nosti aseen lopettaakseen Timon tarun tuntemattoman kylän karjapihalle.
Vanhuksen sitkeys oli kuitenkin tullut tiensä päähän, sillä kohottaessaan
puukkoa hänen rintaansa koristamaan ilmestyi ensin yksi, sitten kaksi, kolme,
neljä sulitettua nuolta. Hiljentyneenä liekehtivä karpaasi rojahti Timon eteen
kyljelleen mustan veren valuessa suupielestään. Lasittuneet silmät tuijottivat Timoa
vihan naamioksi jähmettyneiltä kasvoilta.
Joku
läpsäisi Timoa kasvoille ja nauraa röhötti. Hänet pelastanut jousimies.
”Herätys,
kuoma! On aika tappaa, raiskata, ryypätä ja nukkua, ja nyt ei oo aika nukkua!
Haha, hoho! Vielä voit löytää koskemattoman karjalaispiian!” Näine sanoineen,
sikamaista nauruaan röhöttäen, jousimies kiirehti hiljentyneeltä karjapihalta
kohti järvenrantaa, jossa sadat hengenheimolaisensa keräsivät saalistaan järven
aaltojen liplattaessa viattomasti. Hämäläissotureiden eloon jättämien
epätoivoiset huudot, mullien mylvintä, hevosten korskunta ja sinne tänne
juoksentelevien sikojen vikinä sekä läpitunkeva ihmis- ja eläinpaskan löyhkä
iskivät Timon tajuntaan herättäen hänet ymmärtämään jotain hirvittävää.
Hän oli palannut kotiin. Hän oli palannut helvettiin.
Seuraavat osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti