Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 2

Osa 1

Timo Hämäläisten vainoretkellä - osa 2

Timo yritti koota itseään verikekkerien keskellä. Minne tahansa hän katseensa käänsikin, hän näki verta, suolia, kyyneliä ja paljon pahempaa. Kaksimetrinen roikale hoputti miekkansa lappeella ryhmää rääkättyjä naisia aitaukseen lehmien ja lampaiden sekaan. Timo kävi hakemassa pudottamansa miekan ja vältteli häntä uhanneen harmaahapsen lasittunutta katsetta. Timo pakeni kylän laitamille, pois, pois tästä kauheudesta.

Saapuessaan viimeisten, hyvää tahtia savuavien rakennusten tienoville Timo rauhoittui. Täällä makaavien raatojen tuskat olivat ohi, tässä oli ensimmäiset hyökkääjät kaadettu ja tässä oli ensimmäiset puolustajat teurastettu. Vielä tässä pystyi karjalainen teräs vastustamaan hämäläisten vastustamatonta virtaa, taipuakseen liekeissä ja veressä. Timo näki tientapausta pitkin marssivan jälleen yhden hämäläissoturin, tapparalla aseistautuneen, ja roikottavan olkapäillään potkivaa ja kirkuvaa paimentyttöä. Mies poikkesi tieltä rakennuksen taakse ja tytön kirkuna yltyi yltymistään. Timo oli kaukana muista, hän päätti toimia.

Hän hiipi rakennuksen toista laitaa, lähestyen miekka etukenossa. Hän kurkisti rakennuksen taakse ja irvisti inhoten. Hän käänsi katseensa hitaasti väkivallan teosta. Hänen kuudes aistinsa varoitti häntä. Miehen nautinnollisen mylvinän ja ähinän sekä tytön parkunan ohella hän kuuli ylimääräisen äänen ja tunsi, että joku tai jokin katseli metsästä. Timo kumartui ja hiipi pusikkoon.

Timo käveli miekka oikeassa kädessä, valmiina pistämään. Laajassa kaaressa koukaten hän lähestyi suuntaa, josta arveli tuon kummallisen älinän kuuluneen. Timo kumartui yhä syvemmälle ja hiipi hitaammin ja hitaammin. Hämäläinen urho karjaisi kauempana, ja samassa tuo omituinen ääni voimistui. Se oli huokauksia ja ähinää. Timo astui vielä askeleen ja näki pusikossa lihavan miehen katselemassa hämäläisen raiskaajan touhuja. Lihava mies tumputti ankarasti.

”Huttunen, perkele!” Timo karjaisi ja lihava mies kääntyi housut kintuissa, sykkivä muna kourassa. Tuntemisen, tajunnan ja ajan pyörteet kadottivat veren Huttusen kasvoilta. Sikäli kun päähän mahtui verta alapään viedessä kaiken miehen runsaassa ruhossa virtaavan hurmeen. ”Voe helevettiläene! Tulippa sie pahhaan aekoon!” Huttunen voihkaisi. ”Niin sinäkin!” vastasi Timo ja pyyhki oksennusta pidätellen Huttusen ruiskauttamat siemenet saappaastaan ruohomättääseen. Timo ei kaivannut elämäänsä enää lisää eritteitä. 

”Perkele!” kuului pusikosta ja housuton hämäläinen, tappara koholla hyppäsi ystävysten väliin. Samassa hämäläinen liukastui johonkin, pudotti kaksiteräisen tapparansa ja lennähti selkä edellä terän päälle. Verinoro purskahti syljensekaisena miehen huulilta ja tämä alkoi huutaa. ”Nii män ko tulkii, savolaese laakist” Huttunen tuumi lakonisesti, otti hämmentyneen Timon kädestä miekan ja iski sillä useita kertoja kuolettavasti haavoittunutta, tämän tuskat lopettaakseen tai niitä pitkittääkseen, siitä Timo ei saanut selvää. 

Timo jätti Huttusen hakkaamaan miestä ja juoksi tämän uhrin luokse. Tyttö makasi maassa vaiti. Huttunen kosketti tätä olkapäälle, mikä sai raiskaparan käpertymään syvään käppyrään. Timo oli nähnyt tämän hetken monta kertaa aiemminkin. Kertaakaan hän ei osannut sitä pysäyttää, kertaakaan hän ei tiennyt mitä sanoa.

Huttunen tuli esille pusikosta. Tämä oli pukeutunut tappamansa miehen varusteisiin ja sanoi: ”Timo, ny o piru merrassa. Mie asui täs kyläs piällysmiähen, ja tuo joka liukastu ja selkäsä ommoon kirveenterrään osasi oli hämäläeste piällysmiäs ja miul verikosto luvant,ja täst hää jatkais matkaa Novgorodii. Mut ny hää o kuollu, jote mie mää ja ota häne rosvokoplans haltuu! Tuuha sie haastaa avuks, ni myö tehhää heist semmone kopla jotta alta pois!” 

Huttunen lähti saapastelemaan kohti riemuitsevia hämäläisiä ja Timo, tyttöä taluttaen, käveli hänen peräänsä.