Timo hämäläisten vainoretkellä - osa 6

 Aikaisemmat osat:

Osa 1: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2013/10/timo-hamalaisten-vainoretkella-osa-1.html

Osa 2: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2013/10/timo-hamalaisten-vainoretkella-osa-2.html

Osa 3: https://timojahuttunen.blogspot.com/2016/07/timo-hamalaisten-vainoretkella-osa-3.html

Osa 4: https://timojahuttunen.blogspot.com/2018/07/timo-hamalaisten-vainoretkella-osa-4.html

Osa 5: http://timojahuttunen.blogspot.com/2018/07/timo-hamalaisten-vainoretkella-osa-5.html

Avuttomana, viimeisiä henkosiaan haukkoen Timo odotti surmaniskua, jota ei koskaan tullut. Kirves kirposi hervonneista käsistä ja ryssä rojahti maahan Timon eteen. Hanhensulkainen nuoli törrötti kuolevan kirvesmiehen kaulasta. Nuolen sarvesta veistetty kärki kimalteli verestä punaisena, sen lappeisiin kaiverretut punoskoristeet sykkivät outoa tenhoa. Tokkuraisena Timo yritti nousta, mutta hänen raajansa eivät kantaneet. Etäältä hän kuuli taistelun mekkalaa ja haavoittuneiden huutoa, ilma oli sakea savusta. Voimakkaat kädet tarttuivat Timoa kainaloista ja hänet raahattiin rivakasti läheisen uhrilehdon puiden katveeseen, piiloon murhanhimoisilta katseilta. Jokin limainen klöntti työnnettiin Timon suuhun tuntemattoman miehen joikuessa kummallista laulua vieressä ja rummuttaessa nahkarumpua rytmikkäästi. Tokkuraisuus hälveni kuin merisumu auringonvalon tieltä, ja hämäläisten tyrmätty päällikkö tajusi imeskelevänsä elävää sammakkoa.

"Pthyi, kautta hornan hirsipuun!" hän manasi ja sylkäisi otuksen suustaan. Hänen ympärillään seisoi vaiteliaita miehiä piirissä. He olivat lyhyitä mutta jänteviä, nahkoihin ja turkishattuihin puettuja, tummapiirteisiä ja ahavoituneita. Heillä oli käsissään sarvikoristeiset jouset, luukärkiset nuolet valmiiksi jänteille asetettuina. Vyötäröillä roikkui pitkät, nahkatuppiset rautaveitset ja turkispäärmeiset nuoliviinet. Veisten sarvikahvat kimalsivat kuin kiillotettu norsunluu ruskean nahan lomasta. Lappalaisia! 

Timo kömpi istualleen ja hamuili miekkaansa. Se, kuten hänen vaatteensa ja varusteensa, oli jäänyt saunan seinustalle. Joikunut mies – ilmeisesti lappalaisten johtaja – puhui murteellisella suomella.

"Mie oon Aslak. Iso Otso lähetti meät hakheen sinnuu, monen elon urho," lapinmies virkkoi ja viittoili kohti pohjoista. Jostain puiden lomasta talutettiin kaksi sarvipäistä poroa, jotka vetivät purilaille asetettuja paareja perässään. Toisilla paareilla makasi poronvuotaan kääritty verinen ja vaikertava Huttunen.

"Huttunen!" Timo parkaisi ja yritti nousta, mutta hänen voimansa pettivät. Kaksi lappalaista raahasi hänet vapaille paareille, joille Timo lysähti lopen uupuneena ja sairaana. Poronvuota heitettiin hänen ylleen. Aslak viittoi ja tummanpuhuvat jousimiehet katosivat puiden lomaan kuin aaveet. Taistelun äänet voimistuivat, kun hämäläiset perääntyivät ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen alta. Purilaat raapivat maata porojen lähtiessä matkaan niitä johtavien lappalaisten käskystä.

"Iivana lähestyy, kiirus," murahti purilaitten vierellä hölkkäävä Aslak. 

He kulkivat yli vainioitten ja niittyjen, maaston piiloja seuraten, suunnaten kohti etäällä häämöttävää metsänreunaa. Timolle ja Huttuselle oli annettu väkevää simaa sisältävä nahkaleili, josta he naukkailivat elinvoimaa. Huttunen höpötteli jo vironneeena niitä näitä, mutta Timo oli vaipunut synkkiin mietteisiin. Hän muisti unenomaisen tapaamisen sodanjumalan kanssa ja tämän esittämän uhkavaatimuksen. Huttusen oli kuoltava, tai Timon pää olisi löysässä. Mutta kuinka hän voisi surmata rakkaimman ja ainoan ystävänsä? Näissä synkissä aatoksissa Timo nukahti porojen vetäessä heitä eteenpäin sitkeästi.

- - -

Vereen kastettu peukalo piirsi merkin, kontion merkin, Timon pellavakutrien kehystämään otsaan. Hartaina hänen isänsä ja tämän veljet ja serkut kantoivat talvipesältä kaadettua metsän kuningasta kohti kotipihaa. Suuren nallen turparengas koristi Timon kaulaa – hänen mielestään se oli hienompi kuin yksikään kultaisena kimmeltävä metallivarras, joita etelän kauppamiehet toisinaan kaupustelivat. Kaadetun jätin haju oli huumaavan voimaannuttava, alkukantainen. Ylpeänä toveriensa rinnalla harppoen turparengasta hypistelevä nuorukainen nautiskeli humalluttavasta voimantunteesta, kun kahdentoista miehen väkevyys virtasi hänen suoniinsa. Hän oli otson kaataja, keihäsmies kuten isänsä ja esi-isänsä.

Hämärän pirtin pöydän ääreen kerääntynyt väki istui odottaen höyryävän rokkapadan ympärillä, kun karhuntaljaan pukeutunut ukki murisi ja murahteli kiukaan vierellä, matkien otson liikkeitä ja ääniä. Pyhän toimituksen jälkeen miesväki kävi aterioimaan kaadetun nallen lihasta keitetyllä rokalla. Sinä iltana sahti virtasi. Timon äiti ripusti yhden pedon leuasta irrotetun hampaan poikansa kaulaan ja mutisi loitsujaan pojan nukkaista poskea silittäen.

Saattue oli pysähtynyt pienen saaren keskellä kohoavan ikivanhan petäjän eteen. Sen kuivuneisiin oksantynkiin oli ripustettu mesikämmenen kalloja, ja puun juurella oli suuri kivillä vuorattu hauta, joka oli täynnä lumen peittämiä luita ja lahonneita kallonpaloja. Juhlallisesti Timo kohotti valtavan kallon ja asetti sen puun oksalle. Timo kohotti katseensa – puun yllä taivas välkkyi tuhansine tähtineen, niistä kirkkaimpana Pohjantähti. Hänen henkensä salpautui, kun jokin suuri näkymätön laskeutui alas tähdistä karhupetäjän luokse. Maa vavahteli ja jäät paukkuivat karhunhaltijan noutaessa lastaan, otsoa, taivaalliseen talvipesäänsä. Valtava tassu kosketti Timon kyynelten kastelemaa poskea, ja Timo tiesi karhunhaltijan hyväksyneen hänen uhrinsa. Samalla se merkitsi hänet omakseen. Ilmari, Tursas, Pellonpekka, Ristin Kiesus ja Impimaaria olivat saaneet osuutensa Timon uhreista, mutta täst’edes hän oli Ison Karhun väkeä, ja jonain päivänä hän nousisi kultakätkyessä pohjoisen taivaalle syntyäkseen uudelleen metsän kuninkaana. Mitä merkitsivät maan jumalten vaateet taivaallisen emon lapselle?

- - -

Timo havahtui sateen kastelemana ja turtana. Synkkiä pilviä oli kerääntynyt taivaalle. Jostain etäältä kuului koirien räksytystä ja miesten huutoja. Porot olivat pysähtynteet suuren nevan reunaan, josta alkoi haljaksilla katettu, nevan yli johtava polku. Jousimiehet tarkkailivat metsänrajaa hermostuneina. Aslak loitsusi omalla kielellään ja rummutti suurta nahkaista rumpua oudolla kapulalla. Huttunen rötväsi paareilla tyhjä leili kädessään. Metsästä kuuluvien rakkien haukunta lakkasi kuin veitsellä leikaten, ja tuli aivan hiljaista.

"Metsänpeitto!" käkätti Aslak voitonriemuisena ja käski toverinsa liikkeelle. Porot ohjattiin pitkospuille, Timo ensin ja Huttunen seuraavana. Aslak johti joukkoa puolentusinan juosimiehen jättäytyessä peränpitäjiksi. Suopursun voimakas tuoksu täytti heidän sieraimensa.

"Voe helevettiläene, Timo! Myö selvitti tästäkkii. Vot olemma jumalten suosiossa!" Huttunen kerskui siemaisten ahnaasti simaleilistä. Pahaenteisesti sodanjumalan sanat palautuivat Timon mieleen. Hänen uneksimansa muistot nuoruutensa karhunpeijaisista kuitenkin valoivat uskoa siihen, ettei Tursaalla ollut valtaa häneen.

He olivat ehtineet nevan keskelle, kun heitä seuraavat jousimiehet huudahtivat kuorossa. Metsänreunasta ampaisi esiin valtava musta ori, jolla ratsasti alaston hahmo mustat hiukset perässään liehuen. Teräsvahvisteiset kaviot rummuttivat pitkospuita, ja äänen kuullessaan porot alkoivat ravata hätääntyneinä eteenpäin. Lappalaiset jousimiehet lähettivät noiduttuja nuoliaan matkaan, mutta kavioitten töminä lähestyi lähestymistään. Rastastaja kirkui kirouksia heidän niskaansa, tuuli voimistui ja jossain jylisi ukkonen. Ykskaks ratsukko oli saavuttanut heidät. Käheä, pahansuopa nauru pääsi ratsastajan huulilta – nauru,  jonka Timo kauhukseen tunnisti. Uhkeat ryntäät hytkyivät, valtava lyömämiekka heilahti ylös ja alas, eteen ja taakse, kun kostamaan palannut miesnainen niitti nahkapukuiset Lapin urhot tieltään. Kauhuissaan jäljelle jääneet jousimiehet karkasivat suolle, mutta julkean, alastoman noidan langettamat kiroukset syöksivät pakenijat petollisten suonsilmäkkeiden syövereihin. Vetoporot pysähtyivät kuin kangistuneina niille sijoilleen. Ukkosen jylinän yli kantautui Huttusen kirkuna ja porojen takana piilekselevän Aslakin epätoivoinen loitsinta. Miesnainen sähähti ja kohotti miekkansa – punainen tuliryöppy syöksyi Novgorodissa taotun kalvan kärjestä kohti lappalaista tietäjää. Viime hetkellä Aslak nosti noitarummun suojakseen, mutta manattu tuli kärvensi rummun tuhkaksi ja savuava lapinnoita ryntäsi pakoon korvat kärventyneinä.

Mustan, korskuvan orin varjo lankesi kauhusta kankean Huttusen ylle. Ratsastaja kohosi jalustimilla silminnähden taistelun kiihoittamana, nännit riettaasti paisuneina.

"Kinkkusi on minun!" miesnainen karjaisi ja heilutti suopunkia päänsä päällä. Sen lenkki kiertyi Huttusen jalan ympärille kuin käärme.

"Huttunen," huusi Timo voimattomana ja katsoi kuinka hekottava, alaston ratsastaja laukkasi orillaan matkoihinsa kirkuva Huttunen perässään raahautuen.

"Voe helevettiläeneeee...!!!"

Mustahiuksinen kostaja ja Huttunen katosivat kauas metsän siimekseen salamoiden välkkeessä.

Silloin porot vapautuivat lumouksestaan ja syöksyivät Aslakin perään Timo mukanaan. Itkien Timo turvautui ainoaan lohtuunsa, puolillaan olevaan simaleiliin, ja alkoi ryypätä.

Näin päättyi hämäläisten epäonninen vainoretki.