Osa 1: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2015/12/timo-germaaneja-hatyyttelemassa-osa-1.html
Osa 2: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2016/07/timo-germaaneja-hatyyttelemassa-osa-2.html
Osa 3: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2016/07/timo-germaaneja-hatyyttelemassa-osa-3.html
Osa 4: http://timojahuttunen.blogspot.fi/2016/08/timo-germaaneja-hatyyttelemassa-osa-4.html
---
Huttusen naama suuren lakin lipan alla levisi hämmästykseen ja kompuroiden hän putosi perssieelleen. Hetken aikaa Huttunen haukkoi henkeä, mutta virnisti sitten nopeasti ja kömpi pystyyn. Kaksi sotilasta riensi auttamaan häntä varoen visusti tulemasta liian lähelle Timoa. Huttusen löytyminen toi tullessaan toivon ja pian hän hölkkäsi tiehensä hallista. "Pettääkö hän minut? Jättääkö hän minut näiden germaanien kynsiin?" Timo pohti hädissään kun Ilsa harppoi paikalle. Hänen perässään tuli mekaanikko punnertaen sylissään raskasta autonakkua. Ilsan käskystä Timon jalat sidottiin pylväiden juuriin. Avustaja toi Ilsalle kaapelit, joiden pihdit hän iski kiinni akun napoihin. Hän kohotti kaapeleiden toiset pään Timon naaman eteen ja iski ne yhteen. Kipinät sinkoilivat.
Kauheasti irvistäen Ilsa otti kouraansa Timon vasemman kiveksen ja iski kaapelin pihtien leuat siihen kiinni. Timo huusi. Yhä virnuileva Ilsa otti nyt käteensä toisen kaapelin ja Timo käsitti, että pian se iskettäisiin kiinni hänen toiseen palliinsa. Ilsa ojensi pihtejä oikea käsi suorana kohti Timon alapäätä. Timo sulki silmänsä tiukkaan ja rukoili ankarasti.
Samassa kuului kauhea pamaus. Ilsan pihtejä ojentava käsi katkesi ranteen kohdalta ja pihtejä puristava koura lensi jonnekin sivummalle. Hetkeen Ilsa ei käsittänyt mitään, sitten hän lyyhistyi parkuen ja pidellen vertavuotavaa kädentynkäänsä josta suihkusi verta.
Muiden huomio oli kääntynyt hallin ovelle, jossa oli Huttunen MP-40 konepistooli sylissään. Ennenkuin kukaan ehti tehdä mitään konepistooli hänen sylissään alkoi sylkeä lyijysarjoja sisällä oleviin saksalaisiin. "Petturi!" "Vakooja!" ja "Sabotööri!" huudot kaikuivat, mutta niistä ei ollut apua. Ainoastaan everstillä oli henkilökohtainen aseensa mukanaan ja hän oli ensimmäisiä Huttusen konepislarin uhreja. Osa yritti syöksyä kohti Huttusta, osa koetti avata hallin suurta ovea mutta turhaan. Ovi oli teljetty ja ainoaa ulospääsyä vartioi automaattikuolemineen häijy ja lihava saksalaiseen univormuun pukeutunut Huttunen. Timo tajusi, että hänen eteensä oli tullut saksalainen alikersantti joka oli onnistunut saamaan everstin pistoolin käsiinsä. Tämä vaihtoi kuumeisesti aseeseen uutta lipasta. Timo alkoi pyörittää lanteitaan kivusta välittämättä ja sai kuin saikin jollain ihmeellä kiskaistua kiveksessä kiinni killuvan kaapelin toisen pään irti akusta. Timo muisti uninäkynä sulttaanin hovissa itämaissa pyörineen koirashuoran ihmeellisen tempun ja koetti matkia tätä. Lantiota villisti pyörittämällä kaapelikin alkoi pyöriä potkurin lailla ja yhdellä lantiotyönnöllä se kietoutui köyden lailla pistoolinsa juuri ladanneen sotilaan kurkun ympärille. Timo iski polvensa yhteen kaapelin ympärille ja kiskoi. Sotilaan kasvot mustuivat hitaasti ja tämä yritti kohottaa kätensä vapauttaakseen itsensä. Pistooli putosi kopisten maahan.
Hallissa ei ollut enää muita äänenlähteitä lukuun ottamatta Timon kuristaman alikersantin viimeistä pihinää ja Ilsan itkua ja parkunaa. Huttunen marssi karskisti Timon avuksi ja kiskoi saksalaisen kurkkua kuristavasta kaapelista kaksin käsin. Kun viimeinen sotilas oli vainaa, Huttunen käveli konepistooli tanassa Ilsan luo. Hän sujautti aseen piipun polville kohottautuneen naisen suuhun ja sanoi "Mieluummi mie työntäsi poskees jottaa valla muuta, mutta luulennii jotta siinä kävis köpelöst. Mut saetpaha jotakii vielä laukeemoo enne lähtöäes!"
Viimeisen veritekonsa tehtyään Huttunen vapautti Timon ja irrotti hellävaroen kaapelin puristavat leuat tämän kivespussista. Timon kuristama sotilas oli suurin piirtein Timon kokoa, joten vainajan riisumalla Timo sai ylleen luodinreiättömän ja verettömän saksalaisen univormun. Huttunen kävi Timon pukeutuessa ulkona ja avasi teljet hallin suuresta ovesta. Pian hän pyöritti sisään bensiinitynnyreitä ja antoi parin sisällön pulputa halliin.
Timo harppoi huojuen kohti ovea. Huttusen ilmestyminen ja hirvittävä tuska olivat jotenkin tehneet hänestä jälleen ihmisen, mutta hallin ulkopuolisella aukiolla oleva näky oli syöstä hänet jälleen hulluuteen: aukiolla asemassa olevan konekiväärin takana oli kaksi saksalaissotilasta, kurkut puukolla aukiviillettynä. Aukiolla oli myös suunnattoman suuri teräshirviö, jota Huttunen taputti ylpeänä "Tää on sar pee tankki kuules, suoraa franskanmaalta! Myö saatiinnii näetä sualiiks yheksäntoista nelejäkymmentä ja ny ne o tuotu tänne. Tällä ko höökitää ni ei piäse kukkaa sanomaa vastalaasetta!" Huttunen sytytti tulitikulla Juno-savukkeen ja heitti palavan tikun polttoainevanaan, joka oli juuri parahiksi pulpunnut teurastamoksi muuttuneen hallin oven ulkopuolelle. Hetkessä lieskat nuolivat Huttusen verilöylyn jälkiä. "Nyt männää. Kahtoha sie tankkii sisäl! Ommeinaan semmone näkö jotta ryhtyy aekamieski kyynelehtimmöö." Huttusen kehotuksesta Timo nosti panssarivaunun tornin luukkua ja taskulampun valon paljastama näky sai hänet haukkomaan henkeään. Vaunun lattia oli silkkaa kultaa!
Tihrustettuaan pimeään tankin sisukseen Timo käsitti, että sisällä oli suunnaton määrä kultaharkkoja. "Myö ollaa viimoset kolome vuatta kiskottu kultahampaeta ryssien suusta. Viime viikol mie arvasi mitä on tulos ja pistin saaliin jemmoon. Onneks putkahit avuks ni peäsin lakasemmoo nuo siat helevettiin etuajas." Huttunen selitti ja ruikkasi sylkimällin tappamansa vartiomiehen mantteliin. "Könöäppä kyytii, ny lähettii pohjosee!"
Ranskalaisvaunu porhalsi tietä pitkin pohjoiseen. Entisen Saksan armeijan vääpelin suunnitelmana oli päästä Norjaan, piilottaa saalis ja sodan loputtua myydä kulta sekä elää herroiksi. Matkan edetessä vaununajajana toimiva Huttunen ja vaunun perällä kyhjöttävä Timo tulivat yhä levottomimmiksi. Timon juoppuhulluus oli toistaiseksi ohi, nyt hänen universuminsa keskipiste oli Huttunen ja tämän suunnitelmat. "Joki aika sitte myö lähetimmä reippaeta poekia tutkimoo yhtä kummaa polokuva tuonne tuntureille. Eipä oo heistä kuulunna mittää, mutta ko ei oo suomalaisii taekka neuvostoimmeisiä täällä asti ni olettasi, jotta siitä voe männä." Huttunen huikkasi ja panssarivaunu porhalsi maantieltä metsään ja jatkoi kulkuaan pitkin omituisen suoraa linjaa kohti kaukana siintäviä tuntureita. Revontulten aloittaessa hippaleikkinsä taivaalla molemmat panssarivaunun sisällä olevat ynähtivät. Levottomuus lisääntyi ja Timo tunsi taas tulisten neulojen kuumentuvan kallonsa sisässä.
Kun tankki oli porhaltanut eteenpäin ja yö eteni, tulivat molemmat entistä levottomimmiksi. Huttunen pisti valonheittimen päälle ja tähystysluukuista kurkkiessaan he näkivät karmean näyn: eteen vievän omituisen tien molemmin puolin oli jalkaväkijoukkueen edestä luurankoja saksalaisissa univormuissa. Osa makasi tien vieressä, osa oli nostettu pystyyn vasten puita. Yksi oli tuettu toinen käsi suoraksi ojennettuna. Se osoitti suoraan siihen suuntaan, mistä Timo ja Huttunen olivat tulleet. "Kuulemma olivat jottaa Thulen poekia, mutta näättää siltä notta heille kävi ohrasesti" tuumi Huttunen. Kammottavinta luurangoissa oli, että jokaisen pääkallo puuttui. Huttunen vaihtoi vaihdetta ja vaunu jatkoi matkaansa.
Lopulta suora linja keskellä erämaata ja metsiä päättyi. Panssarivaunu hiljeni yllättäen tyystin. Suoraan sen edessä oli järvi ja järven tankin puoleisella rannalla suuri tunturi. "Voe helevettiläene nyt tul joku vika roottorii. Mie mää vilikasemmoo, tuuha sie antaa pakkia" Huttunen tokaisi ja parivaljakko kipusi ulos tankista. He kiersivät tankin etupuolelle ja Huttunen kumartui tutkimaan vaunua. Kuu tuli esille pilvien takaa. Timo kääntyi ja näki tutun näyn. Edessä olevat tunturit, sen edessä olevat suuret kivet ja kannot ja kaikki muu näytti täydellisen tutuilta. Timo taputti höökivaunua tutkivaa Huttusta olalle ja tämäkin kääntyi. Kun molemmat katsoivat samaan aikaan kohti omituista kuusikulmaista kiveä, joka kohosi tunturin laella, he alkoivat huutaa suureen ääneen samaan aikaan kauhusta. Kuusikulmaista kiveä ympäröi 35 seivästä, joista jokaisen päässä irvisti pääkallo. Monella oli päässään saksalainen sotilaslakki, suikka tai kypärä.
He tunsivat paikan. Se oli kivulla ja hammastenkiristyksellä iskostunut heidän mieliinsä. Voi, he tunsivat tämän paikan.
Yllättäen nousi tuuli ja järvestä kohosi omituinen olento, joka asteli hitaasti vettä tihkuen heitä kohti. Sillä oli yllään poronnahasta tehty vaate ja päässään saksalainen kypärä, josta kohosivat suuret poronsarvet. Kypärää kiersi kehässä valkoisesta, lähes läpinäkyvästä kvarstista tehty kivikehä. Toisessa kädessä järvestä nousseella olennolla oli keihäs, toisessa kivääri. Vyössä roikkui suomalainen sotilaspuukko. Hahmon kasvoja ei nähnyt, sillä ne peitti kammottava naamari, jota ei pysty kuvailemaan. Varmaa oli, että naamio oli joskus ollut oikeaa kudosta ollessaan vielä osa elävää oliota.
"Ikuturso!" karjui Huttunen, nappasi konepistoolinsa ja tähtäsi olentoon. Järvestä tullut lauloi laulua. Laulussa kerrottiin lyijyn ja raudan synty, teräksen ja ruudin alkuperä. Teknokratian tuotos, tappava MP-40 konepistooli Huttusen hyppysissä muisti vuoret ja kallioiden syvyydet, josta se oli peräisin. Järviolento lauloi sen syntysanoja. Kun Huttunen painoi liipaisimesta, konepistooli räjähti.
Huttunen putosi polvilleen ja rääkyi. Timo nappasi nopeasti työkalulaukusta rätin ja ryhtyi sitomaan Huttusen sormien vertavaluvia tynkiä. Laulu yltyi. Teräspeto Timon ja Huttusen takana heräsi henkiin. Sen moottori ärjyi ja syttyneet valonheittimet sokaisivat Timon joka kaatui. Vaunu ampaisi eteen ja rungossa olevan 75 mm tykin putki kolkkasi Timon. Dieselin ja bensiinin tuoksu tuudittivat hänet tajuttomuuteen, taas kerran hänen muutenkin piinattu päänsä oli saanut kokea kohtalon sokean mutta ihmiskäden ohjaaman iskun.
Timon tajuttomuutta ei kestänyt kauan. Hän kohottautui ja tuijotti yhä valaisevan kuun valossa ympärilleen. Tankin telatetjujen jäljet johtivat hänen molemmin puolin ja kohti järveä, minne vaunu kulta-aarteineen oli selvästi kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Vaunu oli vyörynyt hänen ylitseen putken kolhaisua kummempaa vahinkoa tekemättä. Samaa ei voinut sanoa Huttusesta, joka oli osunut telaketjun kohdalle. Hänen jäännöksiään oli levinnyt Timon olinpaikasta aina järven rannalle asti vasemmanpuoleiseen telaketjun jälkiin. Huttunen oli poissa.
Timo kohotti katseensa kuvottavasta jäljissä olevasta tahnasta, joka hetki sitten oli ollut hänen ystävänsä Huttunen. Järvestä kohonnut olento oli nyt hänen edessään ja Timo käsitti, että se oli mies. Tämä nosti kypärän ja siihen kiinnitetyn naamion päästään. Timo tunnisti miehen samaksi saamelaiskorpraaliksi, joka Oulussa oli nauranut ja pilkannut häntä laivan kannella. Huttusen poissa olo ja kirotun, 35 irvistelevän kallon vartioiman kiven läheisyys saivat Timon kadottamaan järkensä rippeetkin. Ne palautuivat kun korpraali puhutteli häntä. Hän käytti Timon sukunimeä.
---
Mies laski kammottavan kypärän Timon päähän ja kuin unessa Timo näki näyn. Kaksi miestä, toinen pitkä ja humalassa, toinen lyhyt ja pyylevä keihäs kädessään kävelivät telaketjun jälkiä pitkin ja Timon ohitse. Pyylevä mies selitti, että tämän ryöstöretken jälkeen he eläisivät herroiksi.
Näky harppasi eteenpäin. Joukko poronnahkaan puketuneita miehiä oli ringissä kiven ympärillä ja he ölisivät kauheasti. Pyylevä mies makasi maassa sidottuna polvillaan, pidempi, Timolle tuttuakin tutumpi tyyppi oli sidottu kivelle. Ölinä keskeytyi ja rinki jakaantui kun ikivanha mies käveli sen halki kiven luokse. Tällä oli mukanaan suuri hauen leuasta valmistettu kantele, jota hän alkoi näppäillä. Revontulet taivaalla rytmittivät tanssinsa kanteleen sointuun ja miehen lauluun. Sormet lensivät soittimen kielillä ja värileikki taivaalla kävi yhä villimmäksi. Musiikki ja taivaan leiskunta yltyivät ja yltyivät kunnes ne tulivat rätinällä suoraan kiveen sidottuun mieheen. Tämä kohotti päätään ja Timo näki tulisia merkkejä tämän takaraivossa. Timo tunsi ne itsekin. Samassa revontulet valaisivat koko kiveen sidotun miehen ja loikkasivat siitä ahneena petolaumana pyylevän miehen kimppuun ja söivät hänet. Pyylevä mies palasi henkiin, hänen haavansa paranivat mutta kiveen sidotun miehen suusta purkautuva petovana iski jälleen hänen kimppuunsa ja löivät miehenuudestaan kuoliaaksi. Noin toistui uudestaan ja uudestaan, kunnes musiikki päättyi. Pyylevä koiranruokana ollut mies ja kiveen sidottu raiska uikuttivat. Kannel soi vielä kerran ja rivistöstä tuli kaksi miestä, jotka valelivat molemmat vangit tuliliemellä. Musiikki hiljeni ja näkö katosi.
Kun kypärä kohosi Timon päästä tämä näki vielä hetken verran kiven menneisyyteen. Kivellä ja sen vieressä niillä paikkeilla, missä vangit olivat, oli kaksi valopalloa ja miesrivistön aaveet riemuitsivat. Sitten jäljellä oli vain tunturit, kivi, järvi, Timo ja outo korpraali. Viimeksimainittu hymyili hymyä, johon sekoittui ivaa, sääliä, halveksuntaa ja puhdasta ilkeyttä. Tällä oli nyt käsissään kannel. Sormet näppäilivät sen kieliä ja korpraali ryhtyi laulamaan kansansa ikivanhaa laulua. Se oli laulu viinan synnystä, kasvavasta rukiista ja korpikuusista joiden juurella metallipannut tiputtivat nokistaan kirkasta nestettä.
Timon sieraimet värähtelivät. Järvi kupli ja siitä alkoi nousta huuruja. Timon silmät laajenivat ja hän vauhtia ottamatta syöksyi suoraan järveen ja sukelsi sen pohjaan aukoen suutaan. Koko järvi oli muuttunut puhtaaksi alkoholiksi! Timo joi ja joi kuin olisi hengittänyt ilmaa ja tunsi suuren helpotuksen sisällään. Hän sukelsi syvemmälle ja nousi pintaan lopulta keskellä järveä, kipusi lähellä olevan saaren rannalle ja kaatui selälleen. Hän katsoi kohti taivasta, loputonta linnunrataa ja kohotti päätään nähdäkseen tunturin suuntaan. Korpraali oli kadonnut. Timon pää laskeutui raskaana rantakalliolle ja hän sammui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti