Emakko päästi valittavan röhkäisyn. Timo avasi väräjävät silmäluomensa ja näki ihraiset possun silmät tuijottamassa itseään. Emakon ulina sekoittui ryssän kännimölinään. Vanja piehtaroi lätin pahnoissa ja omissa oksennuksissaan Putinka-votkapullo vieressään. Auringon valo siivilöityi ikkunoista lätin seiniin lukuisista tyhjennetyistä votkapulloista häikäisten Timon särkeviä verkkokalvoja. Timon päässä vihelsi. Tuo voimistuva vihellys ei ollut vain sisäistä! Känninen toveri venäläinen kampeutui pystyyn kirjuen: ”GIMARS, GIMARS, GIMARS!”. Timo mietti: ”Mitä perkelettä se ryssä horisee?”.
Vanjan pomiloidessa ja pyrkiessä sikalan ovelle jalkojen liukastellessa sianpaskassa viheltävä ääni voimistui voimistumistaan. ”курва” huudahti vanja. Samassa rysähti. Timon edessä emakko muuntui tuhannen tuhanneksi pekonisuikaleeksi. Lihan käry toi Timon mieleen joulun. Hetken hän kuvitteli olevansa hämäläisen talonpojan joulujuhlissa, kunnes hän tajusi sikolätin seinällä olevan joulukranssin koostuvan Iivanan suolista. Timo syöksyi sikalan seinän rippeiden läpi emakon pää sylissään kuin kristillistä pyhäinjäännöstä kantaen. Timon silmät pyörivät kauhusta: piha oli tulen ja veren kiehuva kylpyamme. Vauhkoontuneita elikoita juoksenteli sinne tänne kauhusta kirkuen. Ilma täyttyi savusta ja palaneen lihan kärystä. Sirpaleiden rampauttamat vanjat ryömivät kyynärpäidensä varassa päämäärättömästi. Muuan jalaton vanja kaivoi pistoolin takkinsa kätköistä, latasi sen, vei piipun ohimolleen ja painoi liipaisinta. Timo säpsähti laukauksen kajahdusta ja puristi refleksinomaisesti verestä liukasta sianpäätä sylissään. Timo putosi polvilleen ja tuijottaen tyhjyyteen valittavien äänien hiljalleen vaimetessa ympärillään, vain tulen kohina pysyi tasaisena.
Ikuisuuden jälkeen maatalon pihalle kaarsi maastoauto. Ovi avautui. Autosta astui ulos häikäilemätön kaljupäinen korsto kalashnikov rintansa päällä poikittain. ”Kaikki, jotka jaksavat taistella, ylös NYT!” Timo ei tunnistanut sanoja, mutta ymmärsi viestin. Sianpää kainalossaan Timo teki asennon. Kalju korsto tarkkaili ympäristöään. Hän asteli lähimmän maassa makaavan haavoittuneen luokse. Korsto kohotti kiväärinsä ja ampui luodin tämän päähän. Korsto karjaisi: ”Onko täällä muitakin, jotka eivät halua taistella Vladimir Vladimirovichin joukoissa?”.
Savuavista raunioista ryömi vanjoja, jotka yrittivät nousta epätoivoisesti jaloilleen siinä onnistumatta. Korsto pälyili ympärilleen vasen silmä nykien ja huusi jotain, mistä Timo ei saanut selvää. Seuraavassa hetkessä kajahti sarja laukauksia, jotka päästivät piruparat tuskistaan. Jäljellä oli vain Timo sianpää kainalossaan sekä kourallinen juuri ja juuri jaloillaan pysyviä vatnikkeja. Korsto julisti: ”Olette onnekkaita toverit. Tänään pääsette vuodattamaan verenne loistokkaassa taistelussa ukronatseja vastaan!”. Teurastuksesta selvinneitä alettiin ahdata kuin karjaa iskussa ehjäksi jääneeseen kuorma-autoon.
Kiväärinperien hutkinta kannusti kapuamaan lavalle. Auto käynnistyi ja ajoi kohti länttä, auringonlaskua. Korston siluetti peittyi palavien rakennusten savuun kuorma-auton jatkaessa matkaa. Illan pimetessä Timo kurkisti pressun alta. Auton lamput valaisivat tien varrelta kyltin. ”Bakhmut”, Timo tavasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti